Set in Karachi, Pakistan, Raheen and Karim have known each other from infancy. Their parents are best friends. The narrative follows their evolving relationship in the 1980s and 1990s, mixed with flashbacks to their parents’ lives before and immediately after marrying in 1971, the year East Pakistan parted from West Pakistan and became Bangladesh. As they get older, Karim becomes interested in understanding the ethnic conflicts, violence, and corruption in Karachi, while Raheen retreats from it. These two have been largely shielded from the adverse impacts by their parents’ affluent status. It is a story of love, betrayal, and forgiveness.

Shamsie’s writing is elegant. Karachi is integral to the narrative, becoming a character in itself. A family secret propels the narrative – each main character’s mother was previously engaged to the other’s father. It is what I will call a “literary mystery,” but is character driven. The primary themes relate to conflicting emotions about home and how lives are changed by historic events. It is a good example of how fiction can inform what a historical period was like in the lives of people who lived through it, bringing it to a personal level that is easy to relate to, no matter where we live.
( )

Kartography early set up a fine plot promise, but did not deliver.

First, it is at least a third too long and second, the premise hangs on main characters
simply not talking to each other. This quickly becomes tedious...
as does Ra's "idiot" name calling and juvenile put-downs.

The draw of Karim's mapmaking is the most intriguing development
while the history and interweavings of Pakistan, East Pakistan, India, Bangladesh,
and Bengalis was enlightening.

What is the point, aside from suicide wishes, for staying in Karachi when Raheem, Zia,
Sonia, Karim, and their families have other choices...aren't the heat, the murders
and shootings, the filth and constant danger enough of a deterrent?

This scenario reminds me of Malala's Father and his refusal to leave. ( )

I was eager to read about a city/country/era I knew very little about, however I don't feel like I learned very much. Instead this book confused me with so many similar names, unrealistic friendships, and an ending I just didn't understand. ( )

Kamila Shamsien Karachi on "rönsyliljamainen kaupunki", jossa romaanin pakistanilaiset ystävykset, Karim ja Raheen, viettävät huoletonta lapsuutta keräilemällä fossiileja ja juomalla appelsiinimehua rottinkituoleissa kivipuutarhassa. He ottavat suuren, sekavan ja väkivaltaisen kaupungin sekä sen kielen omakseen, leikittelevät katujen vaaroilla ja puhuvat anagrammein toisilleen. Karimin ja Raheenin ystävät Zia ja Sonia täydentävät kaverinelikon. Myös Karimin ja Raheemin vanhemmat muodostavat oman, salaperäisen nelikkonsa, jonka menneisyys on lapsilta salattu.

Karim haluaa olla kartanpiirtäjä ja on erityisen kiinnostunut kartoittamaan rönsyilevän, elävän ja alati muotoaan muuttavan Karachin ääriviivoja. Kun Karimin perhe muuttaa Englantiin pakoon Pakistanin levottomuuksia, Raheem ja Karim joutuvat eroon toisistaan vuosikausiksi.

Kaipasin tältä romaanilta enemmän pakistanilaisuutta, enemmän Karachia. Nyt kaupunki on kyllä olemassa koko ajan tarinan taustalla, mutta aina vain taustalla. Karachista ei saa kunnon otetta kirjan sivuilta; sitä ei voi maistaa, haistaa tai tuntea iholla. Muutenkin Shamsien romaanin ylimpään eliittiin kuuluvien henkilöhahmojen Pakistan on hyvin erilainen kuin se, minkä itse tunsin, kun asuin ko. maassa. Tämäkin puoli on tietenkin totta - ei kaikki ole eksoottisesti värittynyttä tai kurjaa köyhyyttä - mutta Shamsien kuvailema kaupunki on silti jotenkin... kliininen ja etäinen. Pienoinen pettymys siis. Kirjan nuoret ajelevat Karachin kaduilla isukin luksusautolla ja käyttävät suuren osan romaanin sivuista pohtimalla omia suhdesotkujaan ja tunnemyrskyjään.

Lukiessa tuli jossain vaiheessa mieleen David Nichollsin One Day (Sinä päivänä) - lähinnä sen vuoksi, että tämänkin romaanin pääpari kiersi toisiaan kuin kaksi samanapaista magneettikenttää. Parin suhde tuntui väistämättömältä, mutta eteni kuin pumpulipallo tervassa. Siihen yhtäläisyydet tämän ja Nichollsin romaanin välillä loppuivatkin; en halua paljastaa, miten Karimin ja Raheenin lopulta käy. :)

"Vielä-yksi-sivu" -ilmiö oli kuitenkin vahvasti läsnä kirjaa lukiessa, mutta jälkimaku on vähän pettynyt. Toivoin jotain ihan muuta... Ehkä myös kirjan upea kansi nosti odotuksia korkealle ja antoi ymmärtää, että tässä olisi enemmänkin pakistanilaista kulttuuria. Pidin tästä silti enemmän kuin Poltetuista varjoista, jonka loppupuolen sekavuus ja epäuskottavuus häiritsi.

Sen sijaan kirjan sanoma oli hieno ja ajankohtainen: mitä oikeastaan tarkoittaa olla kotoisin jostain? Onko ihminen ikuisesti sidottu syntyperäänsä tai kotikaupunkiinsa, vai onko koti jokin abstraktimpi käsite? Kuinka koti muodostuu - kaduista ja paikoista, vai muistoista ja hetkistä? Ja onko kenelläkään oikeus arvottaa ihmisiä syntyperän tai kodin perusteella?

Alkuperäinen arvostelu ( )

Hmmm. A good read, a provocative premise, and an interesting story. It was poetic at many points. But somehow there was an emotional flatness. Something was not there. The backdrop of one story thread, Pakistan in the early 70's, was compelling and educational. ( )