Auch Maria Kallios dreizehnten Fall fand ich wieder sehr spannend und super zu lesen. Der Gatte einer Abgeordneten wird ermordet und es ist unklar, ob seine Tätigkeit als Juwelenhändler das Motiv war, oder ob der Mord etwas mit seiner Frau zu tun hatte. Das Ende ist dann fast etwas zu abrupt, aber bis dahin war es dahin ein wirklich interessanter Krimi, wie alle aus dieser Reihe. Es wird spannend, wie es weitergeht, da Kallios Abteilung aufgelöst wird. ( )

Viimeisin Maria Kallio- kirja. Epätyypillisten rikoksien osastoa ollaan lopettamassa ja Marian työtilanne ei ole selkiytynyt. Hän uskoo jotain töitä löytävänsä, mutta varmuudella ei mitään vielä ole tiedossa. Mutta ainakin yksi rikos on vielä selvitettävänä. Espoon kirkosta on löytynyt kuoliaaksi puukotettu mies lasten vessasta. Verta on suunnaton määrä. Tarkemmissa tutkimuksissa osoittautuu pian, että kaikki ei ole ihmisverta. Murhattu on tunnettu jalokiviasiantuntija ja kansanedustajan puoliso. Liittyykö murhan miehen ammattiin ja onko häneltä ehkä ryöstetty jalokiviä? Vai onko murhalla poliittisia syitä? Vai onko kyseessä satunnainen, mieleltään järkkyneen henkilön tekemiä teko? Ja mistä ihmeestä ylimääräinen veri on tullut ja miksi?
Kirja oli vetävä, sujuva ja mukaansa tempaava – parhaasta päästä sarjaansa. Oikeataan sääli, että Maria Kallio-kirjoja ei ainakaan vielä ole enempää, ihan mielellään näitä lukisi. (Henkivartija-sarjan kirjoja taas en lukisi vaikka aseella uhattaisiin). Ainoita suurempia ongelmia kirjassa oli loppuratkaisu, jota lukijan oli kyllä aika lailla mahdotonta ennakoida tai mitenkään arvata syyllistä, sen verran puskasta tekijä ja hänen motiivinsa tulivat. Tavallisesti dekkarissa tämä on iso vika, mutta jotenkin tällä kertaa se ei haitannut, sillä sen verran sujuva ja mukavasti etenevä kirja oli eikä vaatinut klassisen arvoitusdekkarin rakennetta. ( )