Riku Korhonen

Kaunis mutta synkkä teos. Päähenkilö Niklas haluaisi parantaa avovaimonsa Innan, mutta parannuskeinoa ei ole. Samalla Niklas lääkitsee itseään viinalla ja lääkkeillä. Teemaa käsitellään mielenkiintoisesti myös harlekiinimaisissa jaksoissa, joissa Nicholas-niminen huippulääkäri operoi potilaitaan.

Kirjan maailmankuva on todella onneton. Kirjaa ei kannata lukea, jos haluaa lohtua tai pitää mukavan mielen. Se kannattaa lukea, jos pitää kauniista kielestä ja hienoista kuvista, haikeasta tunnelmasta.… (mais)

Ooh, mikä kirja! Riku Korhonen on minulle täysin uusi tuttavuus, mutta julistaudun jo yhden kirjan perusteella faniksi. Korhosen esikoisromaani voitti ilmestymisvuotenaan Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinnon ja varmasti ansaitusti!

Korhosen episodiromaanin luvut ovat kuin palapelin paloja, eri asukkaiden näkökulmista kerrottuja lähiötarinoita. Paloista rakentuu pirstaleinen kuva Tora-alhontien varrella asuvista tai asuneista ihmisistä, joita ei aluksi ehkä yhdistä mikään muu kuin katuosoite, yhteinen lähiö. Tai ehkä heillä on sittenkin vielä jotain muuta yhteistä; jokin jaettu nostalgian tunne, menetetyn menneisyyden perään haikaileminen. Tora-alhontien asukeissa kulminoituu yhden sukupolven lapsuus, toisen keski-ikä ja perhe-elämä, kolmannen vanhuus.

Romaanissa ei silti ole kyse mistään perisuomalaisen harmaasta ja ankeasta lähiökuvauksesta vaan mukaan mahtuu runsaasti lämmintä ironiaa ja huumoria - myös mustaa sellaista. Korhonen osaa käyttää kieltä, jollaista lukiessa ei voi muuta kuin hymyillä ja ihailla. Lähiössä järjestettäviä "Sisuseniorien senssit" -illanviettoja kuvaillaan vaikkapa seuraavalla tavalla:

En liioittele paljoakaan sanoessani, että ankeassa salissa leijunut sisuseniorien säärihaavojen imelä kuolionkatku typerrytti minut tajuttomaksi. Ilonpitoon kerääntyneen ryppyisen ruhokasan ytimistä kumpusi kalkkeutuneiden suonien ahdas, unettava suhahtelu. Yhteislaulun ja tuolilla istuen suoritetun infantiilin verryttelyleikin jälkeen ohjelmassa oli kahvin juontia ja ns. vapaata seurustelua.

Episodiromaanin henkilökaarti on laaja ja eri episodien - tai lukujen - henkilöt lomittuvat ja nivoutuvat yhteen yllättävilläkin tavoilla. Lenkkeilijä löytää tuntemattoman miehen housut kintuissa joen rannasta. Pari lukua myöhemmin kerrotaan miehen näkökulmasta, miten tilanteeseen on päädytty. Sitten taas pari lukua myöhemmin on miehen vaimon vuoro liittää palasensa tarinaan. Sitten onkin naapurilla tai naapurin lapsella sanansa sanottavanaan. Tarinoita on yhtä monta kuin henkilöitäkin. Henkilöistä olisi pitänyt melkein piirtää jonkinlainen kartta, että kaikki yhteydet olisi voinut muistaa ja ymmärtää.

Kielen lisäksi pidin kuitenkin erityisesti juuri romaanin haastavasta rakenteesta, vaikka se vaatikin välillä sivujen selaamista taaksepäin (kukas tämä tyyppi taas olikaan??). 70- ja 80-luvuilla kasvaneet saavat varmasti paljon irti myös Korhosen hienosta aikakausikuvauksesta. Minullekin tuli Rubikin kuutioista, länkkärileikeistä ja Leviksistä nostalginen olo, vaikka olen ehkä pikkuisen nuorempaa sukupolvea... :)

Alkuperäinen arvostelu… (mais)